Hautajaisyö

Näinä vuoden harmaina hetkinä

tunnen oloni entiseksi,

kuin joskus mielessäni takaa vuosien,

takaa tuhannen syksyn ja talven.

Ja yhä sama lohduton

talvitaivas on ylläni.

Yhä tunnen hengityksen,

vanhan metsän havinan.

Ihmislihan syövereissä

kytee ikuinen ahdistus,

ja missä en ole yksin,

missä hengittää ihminen

on kaikki saastunut,

kaikki palanut

Jumalan rakkaudesta

ainoaan äpäräpoikaansa.

Kylmä talventuuli hyytää

veren kristittyjen suonissa,

ja pelko jäytää syvemmällä

ihmislihan suojissa.

Ja pian on hautajaisyö,

vanhan ja verisen tavan noituma.

Niin hekin saavat tietää,

tuntea muistoni julman loiston.