Ja Surua Solkikoivut Soi

Ja silloin suomen tietäjä läksi

Vesiä ventoja kulkemaan,

Silloin vaikeni väinön kannel,

Kuoli luonto maan.

Silloin metsolan metiset piiat

Ristit riistivät rinnaltaan,

Kullat kulmilta karistivat,

Ja huolivat itkien tapion linnan

Mustahan murhehuntuun

Ja kauvas korpehen kätkeytyivät

Saunahan salaiseen.

Silloin karkkosi ihanat immet

Päättyi kirjat päivyen neien,

Katkesi kuuttaren kangas,

Ja kautta ilmojen, kautta maan

Soi valtava valitushuuto:

On kuollut suomen suuri pan,

On kuollut luonnon laulu!

Näin yhä ruotsin rautatammi nousi

Ja yli maan sen ylväs latva nousi

Se tammi taivon valon maasta sulki

Ja yössä kaihomielin kansa kulki.

Ja hongat humisi huolissaan

Suomen salomailla

Ja surua solkikoivut soi

Ja huokasi korven kuuset;

Hellitteli heinät vienot,

Kuikutti kukat kanervan,

Ahoset armahat vaikeroi

Ja nurmet nuoret itki.

Ja väinön kantelo kaiutonna

Valitti kivillä rannan

Ja suomen laulu orpona, onnetonna

Vieri maita, vieri soita,

Vieri synkkiä saloja vaan

Nääntyen näljissänsä.

Ja hiljaa hyräellen majoissansa

Näin päivää kaipaellen lauloi kansa:

"ain' on päivä paistamatta,

Kuu kulta kumottamatta

Näillä väinölän tuvilla,

Kalevalan kankahilla.

Vilu viljalle tulevi,

Karjoille olo kamala,

Outo ilman lintusille,

Ikävä inehmosille,

Kun ei konsa päivyt paista,

Eikä kuuhuet kumota.

Hauki tiesi hauan pohjat,

Kokko lintujen kulennan,

Tuuli haahen päiväyksen;

Ei tieä inehmon lapset,

Milloin aamu alkanevi,

Milloin yö yrittänevi,

Nenässä utuisen niemen,

Päässä saaren terhenisen."

Ja kansan riemu seisoi vaiti vaan

Oven suussa, orren alla,

Murhe, itku isännöi

Väinön maassa yö.

Kahlehissa kulki kansan kieli,

Murtui suomen laulun suojamuurit,

Katkes kansanhengen kurkihirret,

Raunioiksi vajos suomen valta.

Kylvämättä kasket kalevaisten,

Kussa taannoin kansan vilja kasvoi,

Siellä huojui vaan nyt korpi kolkko;

Kaikui ruske kontioiden;

Kussa ennen käkökullat kukkui,

Siellä yökkö lensi, huusi huuhkain.