Kalevan Kansa

Kerran illalla Kalevan kansa

saapui niemehen nimettömään,

matkan vaikean vaivoistansa

yöpyi rannalle lepäjämään,

sytytti savunsa saarelmalle,

tulensa niemyen nenähän toi,

levitti lehviä kuusten alle,

louhten lomahan majansa loi.

Vaan kun aamulla päivyt koitti

valaen vesille kultiaan,

silloin helkähti sydänten kielet,

humahti rinnassa " isien puut".

Kohta tietäjä lyylin laittoi,

saneli pyhäksi salmen suun,

kummun kuusesta oksat taittoi,

julisti vuorella jumalan puun,

lepikön aitasi Hiiden haaksi,

asuma-ahoksi vainajain,

nimitti niemyen Suomenmaaksi

Ukolle uhreja teurastain.

Vaan kun iltasin kumpuloilla

päivän laskua katseltiin,

tai kun erässä nuotioilla

otavan sarvia outeltiin,

silloinpa helisi kannelkielet,

kautta kumpujen soitot soi,

silloin sankarit vakaamielet

sormet sormien lomahan loi,

silloin loihtuja, laulelmoita

partahuulilta humisi vaan,

alkusyntyjä syviä noita,

peruja kansojen kehtomaan:

Vipusen virsiä, satuja sammon,

lovessa käyntejä loihtijain,

kuvia kummia Kalman kammon,

ituja Tuonelan tutkelmain.

Luonnon lapsena kasvoi kansa,

nukkui honkien huountaan,

uneksi uudesta onnestansa,

heräsi aaltojen loiskinaan;

huuhtia raaten, kaskia kaaten

voimoa elämän nisistä joi,

metsän Mielikin povella maaten

luonnon luottehet kuulla voi.

Siellä suojana hongan juuri,

taivon tähtöset päällä pään,

kasvoi Suomen sukuni suuri,

yleni henki heimon tään.

Kuuhut kulki taivahalla

kuusten lomitse kurkistain -

kansa se kasvoi kuusten alla,

käköset oksilla kukkui vain.