Tähtiparvein Taa, Soihduksi Yössä

Jo silloin Väinön kansa ties,

mit' tehdä miekallansa,

ja voiman rinnassansa

nyt uuden tunsi Suomen mies

ja iski kalvan kahvaan -

ja raadannasta rahvaan

jo soitti somer alla maan

ja helkki kangashiekka,

mut eipä kalpa nouse vaan,

ei vääjä Väinön miekka,

Ja kautta Suomen kaivattiin

nyt miestä miekan päähän

ja Auran rannat raivattiin

ja Pohjan korvet porkattiin

nyt aina Turjan jäähän.

Mut ollut kalvan nostajaa

ei suuren Suomen mailla

ja ilman päivää itki maa

ja kansa kuuta vailla.

Kuin tuoma äkkitaian nous mies,

hän työnsä tunsi, tiensä ties

ja arvas tuulet aian.

hän nousi maansa mahtavaksi

ja katsoi yli kansojen

ja kohos korkeaksi:

kun jalka maassa teutaroi,

niin pilvet päätä piirsi,

kun ääni kautta korven soi,

niin kaiku vuoret siirsi.

Ja päänsä päällä miekkoaan

hän heilahutti kerran

Ja tammen suuren kaadantaan.

nyt urho läksi voimassaan

ja mäet mätkyi ja linnat liikkui

ja kivet kirpoi ja paadet kiikkui

ja kosket kohisi kuivillen

ja virrat suunsa sulki

ja kuuset kumarsi laulaen,

kun Pohjan urho kulki.

Alle tammen kun oli tullut urho,

miekka kirkas pilviä kohti nousi,

nousi niinkuin nousevi kirjokaari

kannelle taivaan.

Iski kerran, iskipä toisen, tulta

miekka leimus, puu säkeneitä säihkyi,

ilma vinkui kuin rajuyönä huiput

aution vuoren.

Niinpä vihdoin kerralla kolmannella

tammi lysmyi kuin Ukon lyömä, taittui;

ajan tuulispää tyven työnsi länteen,

kaakkohon latvan.

Mutta miekan urho se heitti jälleen

tähtiparvein taa sinitaivahalle,

heitti kansalleen valon viittojaksi,

soihduksi yössä.